Kuinka valitsin westien..? Ollessani ala-asteikäinen, meillä oli kotona koira, lyhytkarvainen collie Jere. Jere oli aivan mahtava tapaus lapsenkin käsiin, se oli nimittäin niin kiltti ja kuuliainen, että sen kanssa ei tarvinnut tapella. Jeren kanssa emme oikeastaan harrastaneet mitään muuta kuin normaali metsälenkkejä ja taisinpa minä joitakin pieniä temppujakin sille opettaa. Olen aina ollut koiraihminen, mutta Jeren jälkeen en kinuamisesta :) huolimatta saanut toista koiraa. Jossain vaiheessa koiraunelmat jäivätkin taka-alalle, kunnes sitten muutin omaan kotiini. Koirakuume kasvoi kasvamistaan, mutta rotua en oikein osannut päättää. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, että koiran tulee olla koiran kokoinen eli säkäkorkeuden tulee olla ainakin tuohon polven yläosaan asti. Jatkoin oman rodun etsimistä jonkin aikaa, kunnes sitten keväällä 2005 olin matkalla Kanariansaarille ja näin juna-asemalla westien. Tämä westie oli niin söpönnäköinen, että päätin ottaa lisää selvää rodusta. Olen itse välillä todella pippurinen tapaus, joten koirakin saisi olla mielummin hieman itsepäinen kuin mikään lapanen. Tähän kuvaukseen westie sopikin oikein mainiosti. Rotuun enemmän tutustuttuani oli varma, että juuri westien haluan. Siitä aikoikin sitten pennnun etsintä. Vihdoin löysin yhden pentueen, jossa oli vielä vapaita pentuja. Kuvailin kasvattajalle minkälaista pentua olen etsimässä ja millaiseen kotiin pentu pääsisi. Muutamien sähköpostiviestien jälkeen oli pentu varattu. Valitettavasti emme onnistuneet saamaan kasvattajan kanssa yhteistä sopivaa aikaa, jolloin olisin käynyt pentua katsomassa, mutta onneksi sain pennuista kuvia ja sovimmekin, että päätös pennusta tehdään vasta silloin, kun menemme hakemaan pentua kotiin. Pentu jäisi kasvattajalle, jos kokisimme, että pentu ei ole meille sopiva. Pennun tapaaminen Muutaman viikon kuluttua koitti se päivä, jolloin lähdin pentuja katsomaan. Kasvattajan luokse päästyäni Vito olikin jo ovella vastassa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä hetkeäkään ole tarvinnut katua päätöstä. Kasvattajan kanssa juteltuamme pitkät tovit allekirjoitin paperit ja matkamme kohti kotia Viton kanssa alkoi. Kotimatkan alkaessa Vito hieman itkeskeli, mutta nukahti sitten jalkoihini (en siis itse ajanut). Loppumatka sujuikin erittäin hyvin. Viton kotiutuminen Kotona Vito tutki kaikki paikat melkeinpä heti ja ruokakin taisi maistua samana iltana. Yöllä Vitolle iski uudestaan ikävä ja sitten taas hieman itkeskeltiin, eikä nukkumisesta meinannut tulla mitään vieraassa paikassa. Aamulla makuuhuone olikin sitten sen näköinen, että pieni pentu on siellä ollut.. pissaa ja kakkaa löytyi vähän joka paikasta. Nopeasti Vito kuitenkin kotiutui ja seuraavat yöt nukuttiin jo aika mallikkaasti. Lisää Vitosta voit lukea Viton omasta osiosta. Ensin niitä on yksi, sitten kaksi.. Viton ollessa noin yhden vuoden ikäinen, alkoi mieleeni tulla, että voisihan sitä toisenkin karvapallon ottaa kotiin pyörimään. Tosin Vito oli vielä nuori ja itse pidän 3 - 4 vuoden ikäeroja koirien välillä järkevänä, joten pentukuumettani hoidin katselemalla toisten pentujen kuvia ja koitin hieman ottaa selvää kasvattajista, joilta voisin mahdollisesti seuraavan westieni ottaa. Alusta alkaen olin sitä mieltä, että seuraava koira tulee olemaan narttu, jo ihan sen takia, että jos "huonolla" tuurillani saisin yhtä kovapäisen uroksen kuin Vito on, niin eihän siitä todennäköisesti seuraisi muuta kuin tappeluita. Tyttöä siis lähdettiin metsästämään Viton ollessa reilu kaksi vuotias. Muutamilta kasvattajilta kyselin pentuja, mutta joko heillä ei ollut syntymässä lähiaikoina pentuja tai sitten kaikki olivat jo alustavasti varattuja. Onneksi satuin sitten juttelemaan ystäväni Tiinan (Jaakkola) kanssa ja hän ilokseni kertoi, että Rontti on käynyt astumassa Turussa yhden nartun. Tiina sitten lupasi selvitellä olisiko minun mahdollista saada tästä pentueesta tyttö itselleni, jos tyttöjä siis syntyy. Kasvattaja Tuula (Rekikoski) lupasikin sitten minulle sen oman tyttösen. Siitä sitten alkoi jännitys, milloin pennut syntyvät ja tuleeko tyttöjä. Helmikuun viimeisellä viikolla jännitys nousi kattoon, kun sain viestin, että synnytys on nyt hyvin lähellä. Maaliskuun ensimmäinen päivä pennut sitten vihdoin ja viimein syntyivät, yhteensä neljä pentua, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Toinen näistä tytöistä olisi sitten varattuna minulle, jos sen haluan ottaa vielä, kun kävisin niitä katsomassa viiden viikon ikäisinä. Virallisen nimenkin sain itse keksiä. Mutkiakin sitten hieman ilmaantui matkalle. Noin neljän viikon ikäsenä Vealla todettiin yläpurenta ja nyt sainkin miettiä todella kovin otanko pennun, tarkoituksenahan minulla oli, että tulevaa pentua käyttäisin näyttelyissä agilityn lisäksi. Asiaa miettittyäni monelta kannalta päätin, että Vea tulee joka tapauksessa kotia. Näyttelyt eivät kuitenkaan ole meille se tärkein harrastus; ja onneksi tein päätöksen näin, on tuo nimittäin aivan mahtava tapaus. Meidän pikku-Justiina.. :D Hieman tuo kolmaskin jo mieltä kutkuttaisi, mutta eiköhän tässä nyt pari vuotta mene ennenkuin sitä käydään tarkemmin miettimään. Josko sieltä sitte tulisi se näyttelyissäkin käyvä karvapallo, tosin rotukaan ei toistaiseksi ole 100% varma.